Meijän museoposti - yhteistyötä yläsavolaisittain

Paikallismuseoiden museonhoitajat ja amanuenssit joutuvat usein työskentelemään yksin ilman kollegojen tukea. Kesällä 2013 Ylä-Savossa perustettiin Tehhään Yhessä -hankkeen toimesta museotyöntekijöille verkkotyöyhteisö, joka sai nimekseen Meijän museoposti. Sähköpostilista toimii vertaistukipaikkana, jossa museotyöntekijät voivat kysyä neuvoa muilta ja saada vinkkejä museoarjen haastaviin tilanteisiin. Listalla myös ideoidaan ja kehitetään alueen museotoimintoja.

Ylä-Savon paikallismuseoiden kehittämishanke jatkaa verkkotyöyhteisön ylläpitämistä ja tarkoituksena on saada siitä vakiintunut toimintamuoto. Museopostilistalaiset myös tapaavat mahdollisuuksien mukaan. Kesällä  2014 tapaaminen järjestettiin Lapinlahdella Väärnin pappilassa.

Kuvassa vas. alk. Kaisa Harju, Anu Alapartanen, Tapani Lintula ja Hannu Heikkilä

.

Kesällä Meijän museopostilistalla ovat olleet mukana viisi alueen museotyöntekijää, Jenna, Emmi, Tapani, Kaisa ja Hannu. Nyt pääsemmekin tutustumaan heihin lähemmin. Hannuun pääset tutustumaan täällä.

Kuka olet ja missä työskentelet?

J: Olen Jenna Ruotsalainen ja työskentelen Kiuruveden Kotiseutumuseolla museonhoitajana.

E: Olen Emmi Kotilehto, Turusta, ja työskentelen kesän Aholan talomuseossa Keiteleellä.

K: Olen Kaisa Harju ja työskentelen amanuenssina Ylä-Savon Kotiseutumuseolla Iisalmessa. Koulutukseltani olen filosofian maisteri pääaineena historia.

T: Tapani Lintula, melko tuore maisterinplanttu ja työskentelen amanuenssina Juhani Ahon museossa Iisalmessa

Mitä työnkuvaasi kuuluu?

J: Työnkuvaani kuuluu muun muassa museon ylläpito, opastus, museon mainonta ja facebook -sivujen päivittäminen, kokoelmien hoito, luettelointi Muskettiin ja tapahtumien järjestäminen.

E: Toimin museonhoitajana eli työnkuvaani kuuluvat kaikki museon ylläpitämiseen liittyvät tehtävät museon avoinna pitämisestä kävijöiden opastamiseen ja kokoelmatyöhön. Tänä kesänä olen jatkanut Aholassa aikaisempina vuosina aloitettua esinekokoelman digitointia, ja suurin osa työajastani onkin mennyt näissä merkeissä.

K: Työnkuvaani kuuluu kokoelmatyö, museon perustoiminnan ja tapahtumien suunnittelu ja järjestäminen, kesätyöntekijöiden esimiestehtävät, tiedotus ja yhteydenpito museon sidosryhmiin sekä museon tulevan toiminnan ja projektien suunnittelu.

T: Hyvin monipuoliseen työnkuvaani kuuluu yksinkertaisesti sanottuna huolehtia siitä, että Juhani Ahon museo toimii. Käytännössä tämä tarkoittaa näyttelyiden ja tapahtumien suunnittelua ja toteutusta, hallintoasioita, esimiestehtäviä, viestintää, välillä ryhmien ja yksittäisten kävijöiden opastamista sekä museoympäristöstä huolehtimista. Joskus pitäisi vielä ehtiä syöttämään tietoja kokoelmastamme museotietokanta Muskettiinkin ja tehdä kehittämistyötä esimerkiksi liittyen opastuksiimme museolla.

  

Mikä on työssäsi parasta?

J: Työssäni parasta on ehdottomasti museovieraat ja opastaminen. Saan kuulla aivan mahtavia tosielämän tarinoita, kun museovieraat kertovat esineiden herättämistä muistoistansa.

E: Työssäni parasta on monipuolisuus ja vaihtelevuus. Päivät eivät koskaan ole samanlaisia, ja tuntuu että uusia asioita oppii päivittäin. Työssä on mukava tasapaino: välillä voi ottaa tutkijamentaliteetin päälle ja uppoutua täysin esineiden maailmaan, ja välillä taas pääsee sosialisoimaan ihmisten kanssa ja jakamaan oppimiaan asioita. Olen huomannut, että opastuksissa tulee usein myös hyviä vuorovaikutustilanteita: siinä missä itse välitän tietoa kävijöille, opin myös vastavuoroisesti heiltä uusia asioita.

K: Nautin eniten kokoelmatyöstä sekä onnistuneiden tapahtumien järjestämisestä mukavien ihmisten kanssa. Myös koululuokkien ja päiväkotiryhmien opastukset museolla ovat antoisia kokemuksia.

H: Parasta on ollut onnistuneiden tapahtumien järjestäminen, etenkin onnistuminen kesäkuussa järjestyn lastentapahtumamme kanssa jaksoi motivoida pitkään.

Mikä on työssäsi haastavinta?

J: Haastavinta tällä hetkellä on työajan jakaminen opastuksen, luetteloinnin ja kokoelmien hoidon välillä. Olen tällä hetkellä yksin töissä, joten tämä aiheuttaa välillä ongelmia ja uusia haasteita.

E: Ajoittaisia haastavia hetkiä työssä on tänä kesänä ollut esinedigitoinnin kanssa. Olen saanut huomata, että perusteellisilla esinetiedoilla on hyvin tärkeä rooli kokoelmanhallinnassa. Välillä olen saanut jäljittää salapoliisin lailla jonkun tietyn esineen sijaintia siksi, että esinekortin tiedot ovat olleet liian niukat tai puutteelliset. Tänä kesänä olen oppinut niin sanotusti käytännössä sen miksi esineiden luettelointi kannattaa tehdä jo alusta alkaen huolellisesti.

K: Kiireen hallinta. Yleensä päällekkäisiä tehtäviä on useita ja aikaa pitäisi löytyä sekä museon kesän pyörittämiseen että kokoelmatyöhön kuuluvaan WebMuskettiprojektiin. Kaiken työn tekeminen kiitettävästi tuntuu siis välillä haastavalta.

T: Ideoiden toteuttaminen käytäntöön pienellä budjetilla.

 Mikä on museosi mielenkiintoisin esine?

J: Mielenkiintoisin esine museossamme sekä henkilökohtainen suosikki on esihistorialliseen kokoelmaamme kuuluva Luelahden ukko. Koko Euroopassa ainoaa laatuaan oleva esihistoriallinen kivi esine, jolla on ihmiskasvot. Museossamme oleva kappale on kuitenkin kopio, sillä alkuperäinen on annettu Museoviraston kokoelmiin Helsinkiin.

E: Omasta mielestäni Aholan kiinnostavin esine on Isossa tuvassa sijaitseva puinen sorvi 1800-1900 –lukujen vaihteesta. Esineessä on suuri puinen pyörä, jota pyöritetään rautaisen kammen avulla. Sorvi on jo itsessään melkoinen käsityön taidonnäyte. Kävijät usein kommentoivatkin etteivät ole ennen nähneet vastaavanlaista esinettä.

K: Tämäpä on vaikea kysymys! On hankala valita yksi mielenkiintoisin esine monien joukosta, varsinkin, kun itse pidän yksittäisiä esineitä mielenkiintoisempina samalta käyttäjältä peräisin olevia esineiden muodostamia kokonaisuuksia.Tällä hetkellä valitisin omasta mielestäni mielenkiintoisimmaksi esineeksi Kirkkovakan. Esine on koristeltu kauniisti maalaamalla ja kirkkovakassa on kieltämättä jotain juhlavaa, onhan siinä säilytetty kirkkoon mentäessä esineitä ,joiden ei haluttu likaantuvan matkalla.

Museon kirkkovakka on peräisin Olvin perustajien, panimomestari William Gideon Åbergin ja hänen vaimonsa Onni Åbergin jäämistöstä, joten sen omistajat ovat olleet merkittävä osa Iisalmen historiaa. Vakka on mielenkiintoinen myös siksi, että sen sisältä löytyi Iisalmella vaikuttaneen opettaja, toimittaja ja kirjailija Santeri Rissasen nimellä varustettu muistikirja. On arvoitus, onko muistikirja saatu aikoinaan vakan mukana vai onko se sijoitettu sinne myöhemmin.

T: Suunnistajana ja karttaihmisenä kokoelmiimme kuuluvaa karttaharvinaisuutta Pohjois-Savosta 1850-luvulta pidän henkilökohtaisesti mielenkiintoisimpana esineenämme. Toki kaikkiin kirjailija Juhani Ahon esineisiin liittyy niin paljon yksityiskohtia ja tarinoita, että kiinnostavia esineitä meiltä löytyy läjäpäin.

Facebook,Twitter,Instagram...mitä näitä nyt onkaan?

Ylä-Savon paikallismuseoiden kehittämishankkeen yhtenä tavoitteena on kehittää museoiden toimintaa sosiaalisessa mediassa. Useimmat Ylä-Savon paikallismuseoista käyttävätkin jo ahkerasti Facebookia, jossa ne tiedottavat sekä omasta että muiden lähialueen museoiden toiminnasta. Facebook-sivujen ylläpitäminen on hyvä tapa saada näkyvyyttä sekä keino osoittaa ajan hermoilla pysymisestä.

Usein sosiaalinen media yhdistetään juuri Facebookiin. Sosiaalisen median kanavia on kuitenkin useita, joita voi käyttää niin tiedon jakamiseen, kohderyhmien saavuttamiseen kuin sisällöntuottamisen alustoina. Kanavien perässä pysyminen voi tuntua uuvuttavalta. Ahdistukseen ei kannata kuitenkaan vaipua, vaan avoimien mielin ottaa vastaan sosiaalisen median tarjoamat mahdollisuudet. Lisätietoa sosiaalisen median eri alustoista ja niiden hyödyntämisestä löytyy mm. Valtion taidemuseon sivuilta  sekä Zenton blogikirjoituksesta.

Myös Museoliiton blogikirjoituksessa pohditaan museoiden suhdetta sosiaaliseen mediaan. Tekstissä tuodaan esille, että tärkeintä ei ole mahdollisimman monen eri teknisen sovelluksen käyttöönotto vaan oman some-asenteen hahmottaminen. Sosiaaliseen mediaan hyödyntämisessä kannattaa siis pohtia, miten museo hyötyy eri kanavien käytöstä. Mitä mahdollisuuksia eri alustat tarjoavat? Blogikirjoituksessa esimerkiksi nostetaan tarinoiden välittämisen mahdollisuus. Sosiaalisen median kautta on mahdollista tavoittaa ihmisiä ja saada heidät jakamaan omia tietojaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Sosiaalinen media mahdollistaa myös lähestymisen aivan uuteen kohderyhmään. Amerikkalainen museotyötekijä Nina Simon kirjoittaa blogitekstissään kokemuksestaan, kuinka hän lähestyi latinokulttuurin edustajia somen kautta. Voisivatko paikallismuseot kenties hyödyntää sosiaalista mediaa nuorten tavoittamisessa ja heidän kiinnostuksen herättämisessä?

Sosiaaliseen mediaan sisältöä voi tuottaa sekä tekstein että kuvin. Museot ovat tottuneita tuottamaan erilaista sisältöä. Sosiaalisessa mediassa myös museovieraat voivat päästä sisällöntuottajan rooliin, kuten jakamaan kuvia museokäynneistään ja suosittelemaan eri kohteita. Tiekirkoilla on parhaillaan menossa tiekirkkoselfie-kampanja, jossa kuka tahansa voi julkaista tiekirkolla ottamansa omakuvan Facebookissa, Twitterissä tai Instagrammissa. Samalla kuvan jakaja osallistuu arvontaan, jossa palkintona on Ipad ja älypuhelimia. Olisiko tässä toteutettava idea myös paikallismuseokentälle? 

Sosiaalinen media kuuluu nykypäivään. Sen tarjoamat mahdollisuudet ja hyödyt kannattaa huomioida. Tärkeää on olla tietoinen eri kanavista sekä olla avoin, utelias ja toisinaan myös rohkeakin. Ylä-Savon paikallismuseoiden kehittämishanke haastaa kaikki paikallismuseot luovuuteen ja innovatiivisuuteen sosiaalisen median käytössä!

Ylä-Savon paikallimuseoita Facebookissa:

Aholan talomuseo

Kansainvälinen pullomuseo

Kiuruveden kotiseutumuseo
Pielaveden kotiseutumuseo

Suomen Asutusmuseo 

Varpaisjärven kotiseutumuseo

Ylä-Savonkotiseutumuseo

ja Twitterissä:

@YlaSavonpmuseot

Suomen Asutusmuseo - Paikallinen erikoismuseo

Mikä ihmeen Asutusmuseo? Ja vielä Suomen? Kesällä 2000 Lapinlahden Alapitkällä avattiin Mureen sisarusten asutustilalla siirtoväen ja rintamamiesten muistoa kunnioittava erikoismuseo, Asutusmuseo. Koska kyseinen erikoismuseo oli ensimmäinen ja ainoa laatuaan Suomessa, sai Asutusmuseo etumääreen Suomen – Suomen Asutusmuseo.

Nimensä mukaisesti Suomen Asutusmuseo kertoo siirtoväen ja rintamamiesten elämästä asutustiloilla, jotka perustettiin vuoden 1945 maanhankintalain nojalla. Noita tiloja ja tontteja perustettiin yli 100 000 eri puolille Suomea. Museona toimii Salmista kotoisin olleen Mureen perheen asuntoviljelystila, ja museorakennuksissa esillä olevat esineet ovat tilan alkuperäisiä, Mureille kuuluneita. Niinpä voidaan ajatella, että Asutusmuseo ilmentää suurta historiallista prosessia, asutustoimintaa ja jälleenrakennusta, yhden tapausesimerkin avulla.

Asutusmuseon lähtökohtana onkin ollut tarina. Tarina ja kertomukset ovat ensisijaisia, mutta ne saadaan havainnolliseksi ja ymmärrettäviksi materiaalisessa ympäristössä, siis aidolla asutustilalla aitoine esineineen. Kuluneet Yrjö Mureen saappaat tai Annin parsimat sukat kertovat koskettavastikin siitä valtavasta työstä, jota asutustiloilla ja maaseudulla tehtiin sotienjälkeisessä Suomessa. Tuo elämänmuoto katosi 1970-luvun kuluessa. Siihen kuului omavaraistila, joka tuotti leivän pöytään. Neljä lehmää riitti toimeentuloksi ja hevonen vetojuhdaksi.

Usein museoiden perustamisen lähtökohtana on ollut esinekokoelma. Tämä ei päde Asutusmuseoon, koska tärkein tavoite museon perustamisessa oli sotienjälkeisten tapahtumien ja ihmiskohtaloiden muistaminen. Haluttiin perustaa muistelun paikka. Museoajatusta ajoivat aktiivisimmin karjalaiset, jotka olivat itsekin tulleet kesällä 1944 evakkoina uusille asuinsijoille. Siten museo esittelisi heidän menneisyyttään. Tarvittiin vain innokkaita ihmisiä ja sopiva kiinteistö museotarkoitukseen.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen alkoi uusi kiinnostus karjalaisia juuria kohtaan. Karjalan liiton pitäjätoimikunnassa havahduttiin ajatukseen asutusmuseosta. Idean toi Lapinlahdelle paikallisen karjalaseuran aktiivi Rauha Kaipiainen, ja loppu onkin historiaa. Kaipiaisen ja muiden aktiivisten ihmisten ansiosta perustettiin Asutusmuseotyöryhmä, joka alkoi ajaa Asutusmuseon perustamista autiolle Mureen asuntoviljelystilalle. Tila oli siirtynyt Metsähallituksen alaisuuteen, ja Lapinlahden kunta osti tilan museokäyttöön. Uutta museota varten perustettiin Asutusmuseosäätiö, joka osti tilan kunnalta ja ylläpitää museota.

Suomen Asutusmuseon perustaminen edustaa paitsi sotienjälkeisen ajan arvostuksen kohoamista myös kiinnostusta erikoismuseoita kohtaan. 1990-luvulla perustettiin useita erikoismuseoita, jotka keskittyvät esittelemään vain tiettyä ulottuvuutta menneisyydestä. Asutusmuseon perustamishistoria liittyy myös yleisempään tapaan, jolla paikallismuseoita on perustettu: tarvittiin yksityishenkilöitä, jotka uskoivat asiaansa ja tekivät henkilökohtaisia panostuksia uuden museon hyväksi. Nykyään Suomen Asutusmuseo on paikallisesti toimiva ja aiheeltaan valtakunnallinen erikoismuseo.

Terveisin Suomen Asutusmuseolta,

Hannu Heikkilä

Museonhoitaja

Kirjoitus perustuu allekirjoittaneen Jyväskylän yliopiston museologian aineopintojen seminaarityöhön ”Ettei heidän muistonsa haalistuisi”. Suomen Asutusmuseon perustaminen.

Osallistavassa museossa tapahtuu

Olen monesti miettinyt miten saisi estettyä museoesineiden peittymisen pölyyn ja tomuun. Pölyttynyt kokoelma sinänsä kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä esineitä on stereotyppinen kuva museosta liian monen suomalaisen mielessä. Valitettavasti stereotypioilla on monesti syynsä syntyä. En ole varmasti ollut ajatusteni kanssa yksin. Osallistuva ja osallistava kulttuuriperinnön vaalija on ajatuksissa ja visioissa monella. Museokokoelmien syntyhistoria ja kehittyminen oli aikanaan osallistavaa ja oivaltavaa museotyötä. Suomeen syntyi ainutlaatuisen laaja ja laadukas muistikokoelma entisaikojen esineistä ja siitä me 2000-luvulla saamme olla iloisia, ylpeitä ja kiitollisia edeltäjillemme. Mutta entä sitten? Milloin museo on valmis? Mitä teemme komealla kokoelmallamme, kansallisomaisuudellamme?

Meillä Juhani Ahon museolla kävi menneellä viikolla kymmenhenkinen joukko erittäin reippaita kaupungin yläkouluikäisiä kesätyöläisiä. Työpäivän päätteeksi opetin heille heinän seipäälle nostoa. Joukosta vain yksi oli tehnyt heinäseipäitä aiemmin. Päivän päättyessä klo 14 nuoret eivät olisi malttaneet millään lopettaa. Toki jos heinäseipäitä olisi tekemällä tehty parikin viikkoa, olisi ääni kellossa voinut olla toinen. Mutta nyt, heinäkuisena iltapäivänä, vieläpä museossa, oli tapahtunut oppimiskokemus, -innostus ja -tapahtuma vailla vertaa. Iisalmesta löytyy nyt monta nuorta enemmän, jotka tietävät miten mummoloiden pihoilla olevat, nykyisin yleensä koristesyistä pystytetyt seipäät ovat syntyneet ja minkä takia niitä alun perin on tehty. Tällaisten hetkien soisi toistuvan museoympäristöissä useammankin. Nykyihminen on tottunut osallistumaan, tekemään ja vaikuttamaan. Viimeistään sosiaalinen media on hänet siihen opettanut. Museot eivät voi, eivätkä uskoakseni jääkään muinaismuistoiksi yhteiskunnan laajempien kehitysvirtojen keskelle. Koskien kuohuissa jököttävän kiven sijaan niiden tehtävä muutoksen virrassa on toimia juurina, kasvualustoina ihmisille. Museokävijän pitäisi tulla passiivisesta objektista, valistuksen kohteesta, aktiiviseksi osallistujaksi, subjektiksi, tekijäksi, mikäli tässä halutaan onnistua. Tämä vaatii heinäseipäidenteon kaltaista, joskus ovelaakin museopedagogista ajattelua museoiden kehittäjiltä. Meillä on apunamme erittäin laajat kokoelmat, paljon tietoa, viisaita ihmisiä ja yhä enenevissä määrin myös teknologiaa, joka auttaa meitä tässä työssämme. Teknologiahuumassa täytyy kuitenkin muistaa pitää ihminen, museokävijä keskiössä ja ymmärtää hänen tarpeensa kehittyä ja saada museokäynnistä elämyksiä, ajatuksia, viihdykettä ja oivalluksia elämäänsä. Keinot tähän pääsemiseen ovat monimuotoiset, mutta aktiivisuudella ja osallistavuudella on niissä oma, ohittaman osansa. Osallistumista voi olla itse tekeminen tai vaikka mahdollisuus päästä jakamaan tietonsa ja taitonsa muille, esimerkiksi asiansa osaavalle museo-oppaalle. Miltä muuten pop-up-museotapahtuma ravintolapäivän henkeen kuulostaisi?

Juhani Ahon museolla järjestettiin kesäkuun lopulla Lasten museoilta. Oli enemmän kuin palkitsevaa nähdä äitejä ja isiä, mummoja ja pappoja arvuuttelemassa esinevisamme äärellä lasten kanssa mitä milläkin karstalla tai tuohivirsulla on tehty. Ehkä juttu jatkui kotimatkalla ja perheen ja suvun muistot ja perinteet siirtyivät taas eteenpäin. Museoiden lapsi- ja nuorisokävijät ovatkin suurin haasteemme, mutta myös mahdollisuutemme. Miten saamme tulevaisuuden toivot innostumaan ja tuntemaan menneisyyttään? Vanhat keinot eivät välttämättä toimi, jokainen sukupolvi ja aikakausi rakentaa omat tapansa toimia. Toivottavasti museo on osa myös uuden sukupolven elämää. Toivoa tähän on. Kotitalousinnostus, ”Marttailu”, on 2010-lukua. Etenkin nuoret ovat nyt löytäneet käsillä kotona tekemisen riemun, joka taisi hypätä muutaman vuosikerran yli. Martat menivät nettiin, kouluihin, nuorten lukemien lehtien sivuille. Ensin vitsikkään ironisena, sitten värikkäänä vaihtoehtona ja uutuutena, kohta jo odotettuna vieraana ja lopulta vakavasti otettavana elämäntapana. En näe miksei sama temppu voisi onnistua meiltä museoiltakin.

Heinäkuun lopussa museollamme järjestetään jokakesäiset perinnepäivät. Olemme etsineet mukaan tapahtumaamme perinteen osaajia, esiintyjiä ja käsityöläisiä laajalti Ylä-Savosta. Kesälomakausi on toki rokottanut ymmärrettävästi kumppaneiden määrää, mutta silti ilahduttavan moni pääsee mukaankin. Yleisön nähtävillä on valmiita tuotteita, tuotantotapoja, työnäytöksiä, jopa sitä osallistavaa itsetekemistäkin. Perinteet elävät vielä, toivottavasti siirtyvät eteenkin päin. Ainoa tapa jälkimmäisen virkkeen toteuttamiseen on osallistuminen ja osallistaminen. Ehkä jonain päivänä museot järjestävät kursseja villalangan teosta. Minä tiedän teoriassa miten villasta tehdään perinteisin menetelmin lankaa. Käsi pystyyn ne jotka osaavat tehdä sen käytännössä. Perinnepäivässämme ei muuten ole vielä kehrääjää, joten tervetuloa esittelemään mahtavaa taitoasi! Tapahtumat museoissa ovat yksi keino tuoda museota ja menneisyyden muistoja ihmisten arkeen. Niitä kannattaa järjestää ja niiden järjestämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Moni paikkakuntalainen on käynyt joskus kotikuntansa museossa kerran, pari kertaa ja motivaatiota tulla vierailemaan siellä uudelleen pitää hakea esimerkiksi mielenkiintoisista tapahtumista. Tapahtumat ovat osa museon palveluvalikoimaa, markkinointia ja korvaamaton mahdollisuus opin antamiseen, yhteen museon perustehtävistä. Oppi vaatii mennäkseen kalloon innostusta ja innostus voi syntyä montaa kautta, mutta tekeminen ja osallistuminen toistunevat niissä useimmiten yksinä keskeisimmistä osatekijöistä.

Niin, kuten varmaan tänne asti luettuasi huomasit, ei päätäni ole vaivannut niinkään museokokoelmien tekninen pölyttyminen ja sen estäminen. Toisaalta museo ei ole mitään ilman kokoelmiaan ja näistä kokoelmista huolehtiminen on elinehto museoiden työlle ja säilymiselle, joten myös pölyhuiskaa on välillä syytä näyttää hämähäkinseiteille.

Museomme perinnepäivää vietetään 27.7.2014 klo 12-18 monenlaisen ohjelman, nähtävän ja tehtävän merkeissä

Kesähelleterveisin Juhani Ahon museosta

Tapani Lintula, FM, museoamanuenssi

Paikallismuseot ennen ja nyt

Paikallismuseoita alettiin perustaa Suomessa 1800-luvun lopulta alkaen. Museoiden perustamiseen vaikutti yleistynyt kotiseutututkimus, jota toteuttivat niin kotiseutuyhdistykset, kansanopistot kuin sivistys- ja nuorisoseurat. Ajatus museoiden perustamisesta alkoi levitä, ja paikallismuseoita syntyi kolmessa eri vaiheessa: ensimmäinen vaihe ajoittui 1900-luvun alusta itsenäisyyteen, toinen vaihe maailmansotien väliseen aikaan ja kolmas vaihe 1940 - 1960 -luvuille. Paikallismuseoiden vilkkain perustamiskausi oli 1950-luvulla, jolloin museoita perustettiin ympäri Suomea.    

Suomi on muuttunut museoiden perustamisajoista valtavasti. Kaupungistumisen ja globaalisaation myötä Suomi on hiljalleen muuttunut agraarista yhteinäiskulttuuria edustavasta yhteiskunnasta moniarvoiseksi tietoyhteiskunnaksi. Voidaankin miettiä, mitä annettavaa paikallismuseoilla on nykypäivänä? Vai onko kenties paikallismuseoiden aika mennyt jo ohi?

Näinhän ei toki ole. Paikallismuseoilla on edelleen tärkeä rooli kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Suomen perustuslain mukaan kulttuuriperinnön tulee olla kaikkien saatavilla. Museoilla on vastuu kerätyistä kokoelmista ja rakennuksista, mitä ei voida huolettomasti sivuuttaa. Paikallismuseoiden toiminnan päivittäminen tähän päivään ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Paikallismuseoiden pitäisi entistä vahvemmin etsiä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa, mitä onkin jo tehty eri hankkeiden avulla.

Paikallismuseoilla voi olla paljonkin annettavaa nykypäivänä. Informaatiota ja ärsykkeitä tulvivassa maailmassamme vierailu levollisessa kotiseutumuseossa voi olla voimaannuttava kokemus. Entisajan elämän tarkastelu voi avata uusia näkökulmia omaan elämään. Esimerkiksi tavaroiden vähäisyys voi antaa virikkeitä oman kulutuskäyttäytymisen kriittisen tarkasteluun. Museo voi myös antaa mahdollisuuden eri aistien käyttöön; vanhojen rakennusten tuoksu ja lautalattian natina voi tarjota kokonaisvaltaisen elämyksen museokävijälle. Museot voisivat tarjota vielä rohkeammin mahdollisuuksia kosketusaistin käyttöön käyttökokoelmiensa kautta.

Paikallismuseoilla on myös tärkeä rooli kulttuuriperintökasvatuksessa. Museon kautta lapset saavat kosketuksen isovanhempiensa aikaiseen elämään. Museot tukevat myös paikallisidentiteetin ja omien juurien vahvistamista, mikä lisää merkityksellisyyden kokemista ja henkistä hyvinvointia.

Museotoiminnan keskiössä ovat kokoelmat. Paikallismuseoissa kokoelmien koko, sisältö, kunto ja hoito vaihtelevat laajasti. Tietojen puuttuminen ja säilytystilojen rajallisuus tuovat haasteita kokoelmanhoitoon. Ylä-Savon paikallismuseoissa kokoelmanhallintaa pidetään tärkeänä, ja yhä useampi museo on siirtänyt luettelointiedot sähköiseen järjestelmään.  Ensisijaisen tärkeää onkin saada olemassa olevien kokoelmien hoito haltuun. Katse on kuitenkin siirrettävä myös tulevaisuuteen, eikä nykyajan dokumentointia tulisi unohtaa. Kulttuuriperinnön säilyttämisessä tulee huomioida myös tulevat sukupolvet.

Miten sinun mielestäsi paikallismuseot saataisiin entistä vahvemmin tähän päivään?

Lähteet: 

Korhonen, Teppo (1989). Museoitu Suomi. Teoksessa Kansa kuvastimessa. Etnisyys ja identiteetti. (toim. Teppo Korhonen & Matti Räsänen

Heinonen, Jouko (2010). Kotiseutumuseoiden ja muiden paikallismuseoiden synty. Teoksessa Suomen museohistoria (toim. Susanna Petterson & Pauliina Kinanen) 

Paikallismuseot ja vapaaehtoistyö

Paikallismuseoiden toiminnassa vapaaehtoisten rooli nousee merkitykselliseksi. Jo paikallismuseoiden perustamisen taustalla vaikutti paikallisten kulttuuriperintöharrastuneisuus sekä kotiseuturakkaus. Nykyään paikallismuseotyöhön Suomessa osallistuu vuosittain n. 10 000 vapaaehtoista. Vapaaehtoiset ovatkin pienillä resursseilla toimiville paikallismuseoille kullan arvoisia. Myös vapaaehtoiset voivat saada harrastuksestaan paljon. Parhaimmillaan osallistuminen vapaaehtoistyöhön vahvistaa vapaaehtoisen identiteettiä sekä lisää henkistä ja fyysistä hyvinvointia.

Paikallismuseoita ylläpitää kuntien, säätiöiden ja muiden toimijoiden ohella yhdistykset, joiden ylläpitämiä museoita on Suomessa n. 440. Näiden joukkoon kuuluu myös Lapinlahdella kotiseutumuseotyötä pyörittävä Lapinlahti-Seura ry. Yhtenä seuran aktiivisena jäsenenä on seuran sihteerinä toimiva Mirja Lehikoinen, joka osallistuu niin seuran talkoisiin kuin vetää opastuksia. Nyt pääsemme tutustumaan Mirjaan sekä Lapinlahti-Seuran toimintaan lähemmin.

Kerrotko hieman taustoistasi?

Olen Mirja Lehikoinen. Synnyin Lapinlahdella ennen talvisotaa. Olen toiminut äidinkielen ja historian opettajana ja pisimmän urani tein Rautavaaran peruskoulussa. Palasin Lapinlahdelle vuonna 1991 ja opetin Matin ja Liisan yläasteella aina vuoteen 1999 asti, jolloin jäin eläkkeelle. Asun synnyinkodissani Lapinlahdella.

Miten lähdit Lapinlahti-Seuran toimintaan mukaan?

Olin toiminut kotiseutuyhdistyksessä jo asuessani Rautavaaralla. Muutettuani Lapinlahdelle minua pyydettiin mukaan Lapinlahti-Seuraan. Kotiseutuasiat ovat aina kiinnostaneet minua niin ammattini puolesta kuin harrastuksena.

Mitä toiminta on antanut sinulle?

Olen oppinut todella paljon uutta ja tuntemaan paremmin Lapinlahden historiaa. Olen myös päässyt kurkistamaan ammattimaiseen museotyöhön, koska Lapinlahti-Seura tekee paljon yhteistyötä Halosten museosäätiön kanssa. Toiminta Lapinlahti-Seurassa on ollut mielenkiintoista sekä antoisa harrastus.

Kuinka paljon seuralla on jäseniä ja minkälaisia?

Jäseniä on viime vuosina ollut noin 75. Suurin osa jäsenistöstä on keski-ikäisiä ja vanhempia henkilöitä, mutta myös nuorempia on. Mukana on niin naisia kuin miehiä.

Mitä seuran toiminta sisältää?

Seuran perustehtävänä on vaalia alueen henkistä ja aineellista kulttuuriperintöä ja tuoda sitä esille. Seura tekee paljon yhteistyötä Halosten museosäätiön kanssa. Esimerkiksi olemme yhdessä toteuttaneet näyttelyitä. Seuralla on yhdeksänhenkinen johtokunta, joka kokoontuu kaksi-kolme kertaa vuodessa.

Ketkä ovat tervetulleita mukaan toimintaa?

Kaikki kiinnostuneet nuorista vanhoihin ovat erittäin tervetulleita. Mukana voi olla sen verran kuin aikaa ja kiinnostusta riittää. Yhteistyötä eri toimijoiden ja järjestöjen kanssa voisi olla enemmän.

Mitä toiminnassa mukana oleminen voi tarjota?

Lapinlahti-Seurassa pääsee tutustumaan kotiseudun menneisyyteen ja erityisesti sen rikkaaseen kulttuurihistoriaan. Tutkimusten mukaan kulttuuriharrastukset lisäävät elinvuosia. Lapinlahden menneisyydestä löytyy vielä paljon tutkittavaa ja omiin juuriin pääsee tutustumaan monipuolisesti. Itse harrastan myös sukututkimusta ja olen huomannut, kuinka se tukee Lapinlahden menneisyyden tutkimusta ja toisinpäin.

Mitä annettavaa kotiseutuyhdistyksillä on nyky-yhteiskunnassa?

Niiden toiminta vahvistaa nimenomaan omien juurien tuntemista sekä ihmisten identiteettiä. Se myös lisää ihmisten arvostusta lähiympäristön kulttuuriperintöön. Sitä kautta myös luonnon arvostaminen kasvaa. 

Minkälaisia haasteita Lapinlahti-Seuralla on?

Aineistojen sekä kokoelmien hallintaan ja hoitoon tarvittaisiin lisää resursseja. Seuraan kaivattaisiin myös mukaan lisää aktiivisia toimijoita.

Mitä uutta Lapinlahti-Seuralla on tiedossa?

Taidemuseolla ollut Entisajan koulu -näyttely on saanut jatkajakseen Entisajan koulu -kiertonäyttelyn, ja sen rinnalle on valmistumassa syksyyn mennessä Power Point -esitys. Näitä tarjotaan mm. kouluille, palvelutaloihin ja vaikkapa kotiseutuiltoihin.