Olen monesti miettinyt miten saisi estettyä museoesineiden
peittymisen pölyyn ja tomuun. Pölyttynyt kokoelma sinänsä kiinnostavia ja
ajatuksia herättäviä esineitä on stereotyppinen kuva museosta liian monen
suomalaisen mielessä. Valitettavasti stereotypioilla on monesti syynsä syntyä.
En ole varmasti ollut ajatusteni kanssa yksin. Osallistuva ja osallistava
kulttuuriperinnön vaalija on ajatuksissa ja visioissa monella. Museokokoelmien
syntyhistoria ja kehittyminen oli aikanaan osallistavaa ja oivaltavaa museotyötä.
Suomeen syntyi ainutlaatuisen laaja ja laadukas muistikokoelma entisaikojen
esineistä ja siitä me 2000-luvulla saamme olla iloisia, ylpeitä ja kiitollisia
edeltäjillemme. Mutta entä sitten? Milloin museo on valmis? Mitä teemme komealla
kokoelmallamme, kansallisomaisuudellamme?
Meillä Juhani Ahon museolla kävi menneellä viikolla
kymmenhenkinen joukko erittäin reippaita kaupungin yläkouluikäisiä
kesätyöläisiä. Työpäivän päätteeksi opetin heille heinän seipäälle nostoa.
Joukosta vain yksi oli tehnyt heinäseipäitä aiemmin. Päivän päättyessä klo 14 nuoret
eivät olisi malttaneet millään lopettaa. Toki jos heinäseipäitä olisi tekemällä
tehty parikin viikkoa, olisi ääni kellossa voinut olla toinen. Mutta nyt,
heinäkuisena iltapäivänä, vieläpä museossa, oli tapahtunut oppimiskokemus,
-innostus ja -tapahtuma vailla vertaa. Iisalmesta löytyy nyt monta nuorta
enemmän, jotka tietävät miten mummoloiden pihoilla olevat, nykyisin yleensä
koristesyistä pystytetyt seipäät ovat syntyneet ja minkä takia niitä alun perin
on tehty. Tällaisten hetkien soisi toistuvan museoympäristöissä useammankin.
Nykyihminen on tottunut osallistumaan, tekemään ja vaikuttamaan. Viimeistään
sosiaalinen media on hänet siihen opettanut. Museot eivät voi, eivätkä
uskoakseni jääkään muinaismuistoiksi yhteiskunnan laajempien kehitysvirtojen
keskelle. Koskien kuohuissa jököttävän kiven sijaan niiden tehtävä muutoksen
virrassa on toimia juurina, kasvualustoina ihmisille. Museokävijän pitäisi
tulla passiivisesta objektista, valistuksen kohteesta, aktiiviseksi osallistujaksi,
subjektiksi, tekijäksi, mikäli tässä halutaan onnistua. Tämä vaatii
heinäseipäidenteon kaltaista, joskus ovelaakin museopedagogista ajattelua
museoiden kehittäjiltä. Meillä on apunamme erittäin laajat kokoelmat, paljon
tietoa, viisaita ihmisiä ja yhä enenevissä määrin myös teknologiaa, joka auttaa
meitä tässä työssämme. Teknologiahuumassa täytyy kuitenkin muistaa pitää
ihminen, museokävijä keskiössä ja ymmärtää hänen tarpeensa kehittyä ja saada
museokäynnistä elämyksiä, ajatuksia, viihdykettä ja oivalluksia elämäänsä.
Keinot tähän pääsemiseen ovat monimuotoiset, mutta aktiivisuudella ja
osallistavuudella on niissä oma, ohittaman osansa. Osallistumista voi olla itse
tekeminen tai vaikka mahdollisuus päästä jakamaan tietonsa ja taitonsa muille,
esimerkiksi asiansa osaavalle museo-oppaalle. Miltä muuten
pop-up-museotapahtuma ravintolapäivän henkeen kuulostaisi?
Juhani Ahon museolla järjestettiin kesäkuun lopulla Lasten
museoilta. Oli enemmän kuin palkitsevaa nähdä äitejä ja isiä, mummoja ja
pappoja arvuuttelemassa esinevisamme äärellä lasten kanssa mitä milläkin
karstalla tai tuohivirsulla on tehty. Ehkä juttu jatkui kotimatkalla ja perheen
ja suvun muistot ja perinteet siirtyivät taas eteenpäin. Museoiden lapsi- ja
nuorisokävijät ovatkin suurin haasteemme, mutta myös mahdollisuutemme. Miten
saamme tulevaisuuden toivot innostumaan ja tuntemaan menneisyyttään? Vanhat
keinot eivät välttämättä toimi, jokainen sukupolvi ja aikakausi rakentaa omat
tapansa toimia. Toivottavasti museo on osa myös uuden sukupolven elämää. Toivoa
tähän on. Kotitalousinnostus, ”Marttailu”, on 2010-lukua. Etenkin nuoret ovat
nyt löytäneet käsillä kotona tekemisen riemun, joka taisi hypätä muutaman
vuosikerran yli. Martat menivät nettiin, kouluihin, nuorten lukemien lehtien sivuille.
Ensin vitsikkään ironisena, sitten värikkäänä vaihtoehtona ja uutuutena, kohta
jo odotettuna vieraana ja lopulta vakavasti otettavana elämäntapana. En näe
miksei sama temppu voisi onnistua meiltä museoiltakin.
Heinäkuun lopussa museollamme järjestetään jokakesäiset
perinnepäivät. Olemme etsineet mukaan tapahtumaamme perinteen osaajia,
esiintyjiä ja käsityöläisiä laajalti Ylä-Savosta. Kesälomakausi on toki
rokottanut ymmärrettävästi kumppaneiden määrää, mutta silti ilahduttavan moni
pääsee mukaankin. Yleisön nähtävillä on valmiita tuotteita, tuotantotapoja,
työnäytöksiä, jopa sitä osallistavaa itsetekemistäkin. Perinteet elävät vielä,
toivottavasti siirtyvät eteenkin päin. Ainoa tapa jälkimmäisen virkkeen
toteuttamiseen on osallistuminen ja osallistaminen. Ehkä jonain päivänä museot
järjestävät kursseja villalangan teosta. Minä tiedän teoriassa miten villasta
tehdään perinteisin menetelmin lankaa. Käsi pystyyn ne jotka osaavat tehdä sen
käytännössä. Perinnepäivässämme ei muuten ole vielä kehrääjää, joten tervetuloa
esittelemään mahtavaa taitoasi! Tapahtumat museoissa ovat yksi keino tuoda
museota ja menneisyyden muistoja ihmisten arkeen. Niitä kannattaa järjestää ja
niiden järjestämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Moni paikkakuntalainen on käynyt
joskus kotikuntansa museossa kerran, pari kertaa ja motivaatiota tulla
vierailemaan siellä uudelleen pitää hakea esimerkiksi mielenkiintoisista
tapahtumista. Tapahtumat ovat osa museon palveluvalikoimaa, markkinointia ja
korvaamaton mahdollisuus opin antamiseen, yhteen museon perustehtävistä. Oppi
vaatii mennäkseen kalloon innostusta ja innostus voi syntyä montaa kautta,
mutta tekeminen ja osallistuminen toistunevat niissä useimmiten yksinä
keskeisimmistä osatekijöistä.
Niin, kuten varmaan tänne asti luettuasi huomasit, ei
päätäni ole vaivannut niinkään museokokoelmien tekninen pölyttyminen ja sen
estäminen. Toisaalta museo ei ole mitään ilman kokoelmiaan ja näistä
kokoelmista huolehtiminen on elinehto museoiden työlle ja säilymiselle, joten
myös pölyhuiskaa on välillä syytä näyttää hämähäkinseiteille.
Museomme perinnepäivää vietetään 27.7.2014 klo 12-18
monenlaisen ohjelman, nähtävän ja tehtävän merkeissä
Kesähelleterveisin Juhani Ahon museosta
Tapani Lintula, FM, museoamanuenssi