Pukeutumisen historiaa - vaihtuvan näyttelyn suunnittelu ja rakentaminen

Kiuruveden Kotiseutumuseolla on alettu järjestämään kesäisin vaihtuvia näyttelyjä. Tällä tavoin museon esinekokoelma saadaan tehokkaaseen käyttöön ja muutoin varastoissa lojuvat esineet pääsevät näytille. Tämän lisäksi uudet näyttelyt virkistävät, tuovat uusia asiakkaita ja houkuttelevat käymään museossa uudestaan. Viime kesänä järjestettiin kaupungin juhlavuoden kunniaksi henkilöhistoriallinen ”Kuuluisia kiuruvetisiä” –näyttely. Tämän kesän vaihtuva näyttely on pukeutumisen historiasta.

Näyttelyn suunnittelu ja rakentaminen on paljon aikaa vievä tehtävä. Kotiseutumuseot ovat kausiluontoisia eli niillä on työntekijöitä vain kesäisin, siksi suunnittelut on aloitettava jo edellisenä kesänä. Suunnittelu aloitetaan tarkastelemalla museon esinekokoelmaa ja etsimällä hyviä kokonaisuuksia, joista näyttely voitaisiin muodostaa. Päätimme jo viime kesänä, että nyt on pitkään varastojen kätköissä olevien vaatteiden vuoro, ja valikoimme jo alustavasti mitä esineitä näyttelyyn otetaan. Ensi kesänä näyttelyvuorossa ovat kodintekstiilit.

Kokoelmat eivät ole kuitenkaan läheskään aina täydellisiä. Siksi näyttelyyn sopivia esineitä voi joutua etsimään muualta. Esinelainoja voidaan saada eri museoista, järjestöiltä, yhdistyksiltä, organisaatioilta sekä yksityishenkilöiltä. Lainojen suhteen kannattaa olla tarkkana: tarvittavat paperit on hyvä täyttää ja allekirjoittaa sekä esineet vakuuttaa.

Ylä-Savon kansallispuku (vas.) ja käsintehty häämekko 60-luvulta (oik.) ovat esinelainoja. Kuortaneen kuoropuku (kesk.) on viime kesän lahjoituksia.

Konkreettisten esineiden lisäksi näyttelyyn voi, ja on suotavaa, laittaa myös valokuvia sekä mahdollisesti ääntä. Museon oman arkiston lisäksi kuvia voi saada esimerkiksi kaupungin, kotiseutuyhdistyksen, sanomalehtien, yksityishenkilöiden kuva-arkistoista. Viime vuonna saimme kuvia seurakunnalta, Iisalmen Sanomilta, Kiuruveden kaupungilta sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta (SKS). SKS:ltä saimme lisäksi Klaudia Plattosen itkuja, ja kotiseutukokoelmista löytyi pelimannien Antti Kämäräisen ja Erkki ”Seppä” Saastamoisen soittoa.

Näyttelyn esillepanossa on otettava huomioon muutamia seikkoja. Helpointa on ottaa näyttelyä katsovan museovieraan näkökanta. Esineiden on oltava sopivalla tasolla ja hyvin esillä katsojaansa nähden. Tekstien on oltava sopivalla korkeudella, tarpeeksi isolla fontilla ja tarpeeksi kapeasti kirjoitettuna, jottei lukijan tarvitse juurikaan päätänsä kääntää. Erityisesti näyttelyn valaistuksen on oltava kohdillaan. Spotti-valot ovat mielestäni parhaita, sillä niitä voidaan säätää haluttuun suuntaan.

Esineiden ja tekstien esillepanossa voidaan käyttää apuna erilaisia koukkuja, pidikkeitä, vaijereita, yms. Koska tämän kesän näyttely koostuu vaatteista, jouduimme lainaamaa mallinukkeja eri tahoilta. Esinettä ei kuitenkaan saa vahingoittaa esillepanossa. Esimerkiksi painavien tekstiilien ripustamisessa painovoiman aiheuttama rasitus on hyvä asettaa tasaisesti tangon avulla.

Näyttelyn tekstit on laitettu kapalevyille, jotka on ripustettu roikkumaan pidikkeiden , siiman ja kattokoukkujen avulla.

Aikaa vievin vaihe on näyttelyn tekstien tekeminen. Näyttelyä rakennettaessa on muistettava, että tuolloin tehdään eräänlaista historiallista tutkimusta. Tekstien on perustuttava faktoihin ja oltava historiallisesti paikkansa pitäviä. Tiedon etsintä voi vaatia useiden kirjojen, tutkimusten ja artikkeleiden lukemista. Teksteissä on hyvä pysyä niin sanotulla yleisellä tasolla eikä siis mennä liikaa yksityiskohtiin, muutoin teksti paisuu. Teksti on pidettävä mielenkiintoisena ja ymmärrettävänä, se ei saa olla liian tieteellistä eikä missään tapauksessa saa olettaa, että lukija tietää jo valmiiksi aiheesta. Tarvittaessa termejäkin on aukaistava ja selitettävä, mieluiten vaikeita tieteellisiä termejä ei käytetä lainkaan. Kotiseutumuseoissa on hyvä pysyä paikallisella tasolla ja tuoda esille paikallisia piirteitä.

Paikallisuutta tuovat mm. emännänpuku ja Kiuruvesi-puku

Tarkempia yksityiskohtia voidaan antaa esineteksteissä. Lyhykäisyydessään esineteksti muodostuu esineen nimestä, käyttötavasta sekä mahdollisesti lainassa olevan esineen omistajan nimestä. Jos hyllyllä on useita esineitä, voidaan ne numeroida ja laittaa lista, josta löytää numeroa vastaavan esineen nimi ja käyttötarkoitus.

Näyttelyn aiheen ja esineiden valinnan, historiallisen tutkimuksen eli tekstin tekemisen sekä esillepanon jälkeen näyttely alkaa olla pientä hienosäätöä vaille valmis. Näyttelyn rakentamiseen sisältyy monia eri tehtäviä ja vaiheita, mutta tärkeintä näyttelyn suunnittelussa ja rakentamisessa on varata siihen tarpeeksi aikaa.

Kesäterveisin,

Jenna Ruotsalainen

Museonhoitaja, Kiuruveden Kotiseutumuseo

Esittelyvuorossa Aholan talomuseo

Keiteleen Vuonamon kylässä sijaitsevan Aholan talomuseon historiaan liittyy monenlaisia vaiheita. Alkuperäisellä paikallaan sijaitsevassa talossa kävijän on mahdollista tutustua  1800-1900 –lukujen vaihteen talonpoikaiseen elinympäristöön.

Aholan tila syntyi vuonna 1830, kun Utriala -niminen tila jaettiin kahteen osaan. Talon vanhin osa on isona tupana tunnettu huone, jonka kohdalla oli alun perin savutupa. Talon osti vuonna 1850 taitavana puuseppänä tunnetuksi tullut Ananias Huttunen, ja hänen aikanaan taloon rakennettiin sen muut huoneet: pienempi vieraita varten tarkoitettu tupa, vieraskamari, isännän kamari sekä keittiö. Huttusen sukua asui talossa lopulta aina 1970-suvulle asti. Museokäyttöön talo siirtyi vuonna 1977 Keiteleen kunnan ostettua rakennuksen.

Ison tuvan seinähirret ovat peräisin vanhasta savutuvasta. Huttusten muuttaessa taloon vanha tupa purettiin ja sen hirsistä valettiin irti lika ja noki. Samoista hirsistä koottiin sitten nykyinen tupa, joka on hieman vanha savutupaa pienempi kooltaan. Tupaan rakennettiin uloslämpiävä uuni vuonna 1921. Tuvassa on nähtävillä perinteinen savolaisista tuvista tuttu tilajako: uunin puoli on varattu naisille ja lapsille, ja vastakkainen puoli taas miesten töille. Tuvan eräänlaisena erikoisuutena on suurikokoinen puurunkoinen sorvi. Useat tuvassa esillä olevista tarve-esineitä ovat Ananias Huttusen tekemiä. Naisten puolelta löytyy mm. kangaspuut ja useita langan kehräämiseen ja vyyhteämiseen liittyviä työkaluja. Tilalla kasvatettiin itse pellavaa, ja pidettiin lampaita. Aholan talo oli lisäksi kuuluisa hevosistaan, joita löytyy edelleen talon pihapiiristä.

Pienemmästä tuvasta löytyy hieman uudempaa esineistöä: Tuvassa on mm. lankapuhelin ja radio, jotka olivat vielä viisikymmentä vuotta sitten suhteellisen harvinaisia. Nurkassa oleva harmoni muistuttaa yhdestä taloon keskeisesti liittyvästä vaiheesta: Aholassa toimi koulu Vuonamon kylän lapsille vuosina 1928-36. Koulun yhteydessä talon keittiöön valmistui vuonna 1928 laajennus: huoneeseen tehtiin tilaa ruokapöydälle, ja lisäksi samassa yhteydessä rakennettiin peräkamari. Voita valmistettiin tässä talossa nimenomaisesti keittiössä.

Tupien ja keittiön lisäksi talossa on vielä kaksi kamaria. Nurkkakamari oli tarkoitettu vieraille, ja siellä nukkuivat lisäksi myös perheen tyttäret. Isännän ja emännän makuuhuone kulkee nimellä isännän kamari. Tässä huoneessa on näytillä mm. Keiteleen kunnan keskeisen vaikuttajan ”Riskaa-Heikin” eli Heikki Jauhiaisen vanha kirjoituskone.

Aholan talomuseossa autenttisella ympäristöllä on tärkeä rooli. Talo sijaitsee alkuperäisellä vanhalla sijaintipaikallaan, ja lisäksi myös museon esineistöstä suurin osa on talon omaa.

Kesäterveisin,

Museonhoitaja Emmi Kotilehto

Järjestystä kaaokseen - ajatuksia Ylä-Savon Kotiseutumuseon luettelointiprojektin keskeltä

Museoiden kokoelmat ja niiden hyödyntäminen määrittävät, ovatko museot kaatopaikkoja vai aarreaittoja.

Näin tiivistäisin museoviraston pääjohtaja Juhani Kostetin viestin hänen paikallismuseotyötä käsitelleestä luentotilaisuudestaan Kaatopaikkoja vai aarreaittoja?, joka järjestettiin kesäkuussa Ylä-Savon Kotiseutumuseon 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Kaatopaikan ja museon rinnastaminen voi kuulostaa provosoivalta. Kärjistämisessä on kuitenkin totuuden siemen: jos museo ei kartuta kokoelmaansa hallitusti, tunne sen sisältöä ja esineidensä historiaa, kokoelma on kuin kaatopaikka, joka koostuu ilman tarkempaa ajatusta haalituista, sekalaisista esineistä, joiden merkitystä kukaan ei hahmota. Aarreaittana voidaan taas pitää sellaista kokoelmaa, johon on valikoitu kattavasti museon keräyspainopisteen mukaisia ja paikallisidentiteettiin liittyviä esineitä, joiden historiaan ja ominaisuuksiin liittyvät tiedot on kirjattu tarkasti ylös. Pelkkä fyysinen esine ei siis välttämättä ole sellaisenaan tärkein vaan siihen yhdistetyt taustatiedot esineen käyttäjästä, käyttöpaikasta ja käyttöön liittyvistä tarinoista tekevät siitä merkittävän ja keräämisen arvoisen.

Näiden esineen taustaan ja ulkonäköön liittyvien tietojen tallettamista kutsutaan luetteloinniksi. Tiedot liittävät yksittäisen esineen osaksi alueen historiaa ja auttavat tunnistamaan sen kokoelman kaikkien muiden esineiden joukosta. Tieto ja esine yhdistetään toisiinsa esinenumerolla, joka merkitään sekä esineeseen että sitä käsittelevään luettelointitietueeseen. Ennen luettelointi tehtiin käsin esimerkiksi paperisille luettelointikorteille. Nykyään käytetään sähköisiä luettelointiohjelmia, joissa jokaisen yksittäisen esineen tietoihin on liitetty muun informaation lisäksi myös digitaalisia kuvia esineestä ja sen erityispiirteistä.

Luettelointityö on museoissa ensisijaisen tärkeää. Olen huomannut tämän museoalan teosten toteamusten lisäksi myös oman työni kautta pienissä paikallismuseoissa. Piti kehityksestä tai ei, kaukana ovat ne ajat, jolloin kaikki tieto esineistä oli museonhoitajan päässä. Ylä-Savon Kotiseutumuseossa on luetteloidut ja luetteloimattomat esineet yhteen laskettuna arviolta 5000 esinettä. Ei siis ole realistista olettaa, että yksi ihminen muistaisi jokaisen yksittäisen esineen tiedot ja sijainnin ulkoa ja pystyisi vielä välittämään ne seuraajalleenkin. Tiedon täytyy siis olla jossain ylhäällä. Tiedon säilymisen lisäksi nykyaikainen, sähköinen luettelointitietokanta hyvillä hakuominaisuuksilla auttaa lyhyessäkin työsuhteessa olevaa työntekijää hahmottamaan, mitä esineitä kokoelmassa on ja mitä sieltä mahdollisesti puuttuu. Se helpottaa esimerkiksi näyttelyiden ja kokoelmahankintojen suunnittelua ja tiedonetsintää asiakkaiden tarpeisiin.

Onneksi Ylä-Savossa kokoelmien hoitoa tunnutaan arvostettavan. Esineiden ja kuvien luettelointiin tarkoitettu, Museoviraston hallinnoimaan ja ylläpitämään Musketti-tietojärjestelmä on otettu käyttöön Kuopion kulttuurihistoriallisen museon alaisuudessa useissa alueen paikallismuseoissa, myös meillä Ylä-Savon Kotiseutumuseossa. Museomme WebMusketti-projekti on kestänyt tähän mennessä kuusi kuukautta Museoviraston ja Olvi-säätiön rahoituksella. Jatkoa on näkyvissä tälle vuodelle myös syys-marraskuuksi. Projektin tarkoituksena on parantaa kokoelman hallittavuutta ja korjata samalla aikaisemmassa luetteloinnissa paikoin ilmenneitä, merkittäviäkin puutteita.

Ylä-Savon Kotiseutumuseon luettelointiprojektissa kaikki esineet käydään läpi huone huoneelta, niiden tiedot tarkistetaan käsin kirjoitettuja luettelointikortteja, aikaisempana luettelointiohjelmana toiminutta Access-tietokantaa ja fyysistä esinettä tutkimalla, ja kirjoitetaan ylös tietokantaan. Osa työstä on siis jo aikaisemmin ylös kirjoitetun luettelointitiedon siirtämistä uuteen ohjelmaan ja osa puutteellisten tietojen täydentämistä. Luetteloitujen esineiden seasta löytyneet, luetteloimattomat esineet luetteloidaan kokonaan alusta loppuun uuteen tietokantaan. Esineistä ylös merkittäviä tietoja ovat muun muassa esineen nimi, mitat, kontekstitiedot eli esineen historiaan liittyvät tiedot sekä asiasanat, joilla esinettä haetaan tietokannasta. Esineet myös digitoidaan valokuvaamalla.  Näitä tietokantaan tulevia kuvia on näkyvillä museomme facebook-sivuilla. Tulevaisuudessa tarkoituksena on avata kokoelmat selattavaksi yleisölle myös Museot Online-hakuportaaliin.

Työn onnistumisen kannalta on keskeistä ymmärtää, miten ja miksi luettelointia tehdään. On siis tärkeää palkata työhön henkilö, jolla on taustallaan museoammatillista koulutusta tai vankkaa kokemusta luettelointityöstä. Toinen tärkeä seikka on varata aikaa. Monien mielikuvissa työ vaikuttaa usein olevan yksinkertaista ja nopeaa, eihän se ole kuin kirjoitella vain! Tosiasiassa työ on hidasta, jos sen tekee huolella. Arvioiden mukaan esinetietoja ehtii siirtää esineestä riippuen noin 5-8 esineeseen päivässä. Olen havainnut tämän melko paikkaansa pitäväksi, vaikka tietoja siirtäessä tai uusia esineitä luetteloidessa yrittäisi olla mahdollisimman tehokas. Ja tämä siis, jos päivän työaika ei kulu muuhun kuin luettelointiin. Ideaalitilanne varmasti olisi, että museolla olisi kaksi työntekijää: toinen vastamassa museon tapahtumista, tiedottamisesta, työn organisoinnista ja juoksevista asioista ja toinen luetteloinnista. Projektia aloitettaessa tulee siis hyväksyä että suurien kokoelmien kohdalla kyseessä on useiden vuosien työstä.  

Työ kuitenkin palkitsee tekijänsä ja museonsa. Luettelointi on mukavaa puuhaa, sitä perustyötä, jota monet museotyöntekijät, kuten allekirjoittanut, mielellään tekevät. Siinä pääse tutustumaan monenlaisiin esineisiin ja löytämään uusia yhteyksiä esineiden ja niihin linkittyvien ilmiöiden ja henkilöiden väliltä. Ja hyvin luetteloitu kokoelma ja toimiva luettelointiohjelma helpottavat ja nopeuttavat kaikkea kokoelmiin liittyvää työtä: mielenkiintoisten näyttelyiden suunnittelua, yksittäisen esineen sijainnin ja tietojen löytämistä ja kokoelman sisällön kehittämistä. Toimiva luettelointi on siis pohja myös onnistuneelle yleisötyölle, jossa museon sisältöjä esitetään ja hyödynnetään mielekkäällä tavalla!

Aurinkoisin kesäterkuin,

Kaisa Harju

amanuenssi

Ylä-Savon Kotiseutumuseo